Punavalkoinen ruusuke ja punamusta polvi

Kyllä se niin on, ettei ponini pysy enää pöksyissään.

Viime viikon tiistaina meillä oli pitkästä aikaa ratsastustunti, jonne sain raahattua kuvaajanikin mukaan. Nämä ratsastuskuvat ovatkin tuolta kyseiseltä, todella onnistuneelta tunnilta! Kokonaisuutena tuntiin mahtui avotaivutuksia, ponin suoristamista vasempaan kierrokseen ja laukan nostoja käynnistä. Jos ei oteta huomioon, että Penni olisi kovasti tahtonut oikeaan kierrokseen näytellä vastalaukkaa, kaikki sujui oikein moitteetta ja poni oli todella messissä!

Ennen koko hommien alkamista Penni kuitenkin päätti, että palauttaa minut maanpinnalle. Kirjaimellisesti. Lensin komeasti, samalla tavalla kuin aina ennenkin, vasemman lavan ohitse suoraan hiekkakenttään. Mitään ei sen koommin onneksi sattunut, kunhan nyt pyrstöni vähän otti osumaa ja tuntui hellältä. Olisi ollut ihan kiva tietää, että Penni meinaa ottaa spurtit vasemmasta laukasta ja pysähtyä tämän jälkeen pää jalkovälissään. Tuntui tuo elukka toki aluksi aika aikapommilta, mutta en silti varautunut moiseen.

Tunti tosiaan kuitenkin sujui tosi hienosti. Aluksi koko ratsukkomme oli toki vähän jännityksen vallassa, mutta rentouduttiin hyvin molemmat rauhallisten neuvojen voimin. Ravissa keskityttiin tällä kertaa avotaivutuksiin ja voltteihin, jotka edesauttoivat löytämään hyvän kulman taivutukseen. Oikeaan kierrokseen tämä sujui tosi hyvin, vaikka toki tuo punkero aina välillä vähän karkasi hanskoistani liian suoraksi. Vasempaan kierrokseen kun jouduttiin taivuttamaan ihan toiseen suuntaan; syyttänen itseäni ponin jumisuudesta.

Opettaja kuitenkin kehui, kuinka meidän raamimme alkaa olemaan jo oikeasti tosi magee!

Syyttänen tästäkin itseäni, hähä.

Avotaivutusta... Kieltämättä ihan kiva raami, vai mitä sanotte?

Laukat minua itseäni jännitti eniten tippumisen johdosta. Onneksi tehtiin lähinnä niitä nostoja, jotka auttoivat saamaan taas itseni tilanteen herraksi. Penni olisi ollut oikein loistava jos se olisi halunnut nostella edes oikeita laukkoja oikeisiin suuntiin. Oikeaan kierrokseen oli todella hankala saada oikeaa laukkaa, mutta olihan tuo selkeästi jumisempi taipumaan ollenkaan oikeaan suuntaan. Saatiin kuitenkin pari ihan ookoota suoritusta, jotka opettajakin hyväksyi. Vasempaan homma oli huomattavasti helpompaa ja pystyi oikeasti työstämäänkin nostoa.

Tämä meille kuitenkin langetettiin kotiläksyksi. Käynnistä laukkaan, mieluiten ponnistamalla.

Laukka itsestään pyörii minusta selkään tosi mukavasti jo ja kun tuon ihme riehumisenergian saisi kohdistettua vielä työntekoon niin eipä tästä puutu kuin kunto. Minulta.

Se siitä tunnista. Nimittäin eihän tämä tippumissaldo tähän päättynyt. Lauantaina me startattiin ekaa kertaa hovikuvaajamme kanssa kolmistaan maailmalle. Tiedossa oli jälleen esteharkkakisat; ristikkoluokka ja 50-60cm. Jännittävintä koko hommassa oli, että tällä kertaa vedin oman nelijalkaiseni ihan ikiomalla kaarallani kisapaikalle. Voinen kertoa, että olen varmasti viimeksi jännittänyt ajamista noin paljon kun ajoin inssin. Me kuitenkin selvittiin hengissä, eikä peräkoukku jäänyt matkalle tai edes unohdettu kuin kerran, että onhan siinä trailerissakin jarru.

Penni lastautui tällä kerralla, kummassakin päässä, alle kymmeneen minuuttiin ja voitte vain kuvitella kuinka ikionnellinen olen tästä saavutuksesta. Tämä on meille aina erävoitto kun poni menee miltein ekalla yrittämällä sisälle. Hovikuvaajakin toimi oikein maltillisesti puomin ja ovien kanssa, vaikkei koskaan ollutkaan moista hommaa joutunut tekemään. Onneksi on rauhallinen poni, kunhan ei ala paineistamaan toista liikaa. Siitä se hermostuu, eikä ainakaan tule kyytiin. Toisella kertaa me mentiin sisälle ihan ilman herkkujakaan. Aika päheetä.

Olihan se saavutus!

Päheetä ei ollut se, etten päässyt ikinä starttaamaan tässä oikeassa estekorkeudessa. Ristikkoluokkahan me selvitettiin, no kieltämättä vähän niin ja näin, virhepisteittä ja tuotiin kotiin punavalkoinen ruusuke. Se toinen ruusuke ikinä, mikä meillä on! Sinisen viereen tuo on mukava asettaakin. Toisessa verkassa Penni kuitenkin ilmeisesti veti hernepurkin kokonaisena sieraimeensa, koska okserihypyllä se pisti ranttaliksi; hypyn jälkeen se jälleen veti päänsä alas ja olin jo hetken aikaa varma, että pysynkin kyydissä, mutta uusi rodehyppy päänvetoineen tumautti minut hiekalle alta aikayksikön.

Ainoa asia mikä tässä tilanteessa sattui, oli rinta, joka otti ilmeisesti vähän osumaa vasemman käden kera.

Mutta eikun takaisin selkään. Uudestaan sama este, koska eihän minulle aleta tuollalailla perkelöimään. Ja voinen ilmoittaa, että on vähän turha huutaa, että pidä se pää ylhäällä, saatte tulla ihan itse kokeilemaan jos haluatte. Varsinkin kun pääalas-vedon jälkeen poni loikkaa oikealle, niin ei siellä oikeasti vain pysy. Muistikuvani tästä tippumisesta rajoittuvat lähinnä siihen, että tajusin vain, että naamani on kokonaan hiekan peitossa. Nousin nopeasti kyllä ylös ja ensimmäinen kysymykseni toki kuului, että missä poni on.

Niin kuin nyt kunnon ratsastajalla aina.

Minä puolestani en kyennyt pistämään painoa ollenkaan vasemmalle jalalle. Polveni turposi välittömästi ja siihen sattui aivan kamalasti. En oikeasti muista milloin olisin viimeksi tippunut niin, etten ole kyennyt takaisin satulaan nousemaan. Tai, että olisi sattunut edes niin, että tirauttaa lohikäärmeen kyyneliä. Ei auttanut kuin tyrmätä ajatus toisesta luokasta. Olisinhan toisaalta halunnut vain kiivetä poninperkeleen selkään ja laittaa sen yhdelle hypylle ojennukseen, mutta ikävä kyllä en siihen kyennyt. Onneksi pihalta löytyi yksi lumikasa, josta saatiin polveen samantien kylmää.

Penni se nyhti vieressäni vain kellertävää nurmikkoa. Lunkisti.

Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kaikeksi onneksi kuitenkin polvessani ei ole mitään vakavaa, kuten murtumaa. Se otti vain todella, todella kovan tömäyksen ja rajoittaa edelleen liikerataa, mutta mukana kulkee kuitenkin. Pidemmät kävelyt tuntuvat vähän inhottavilta, kun tuntuu ettei polvi oikein pysy paikoillaan, mutta eipä se vielä ole ainakaan mihinkään suuntaan vääntynyt. Pitäisi tämän viimeistään viikossa mennä jo huomattavasti parempaan. Jumpata kuulemma koko kinttua pitäisi; tärähdys on osunut jotenkin niin, että jos jätän jalan kokonaan lepoon, tulee se menemään totaalijumiin.

Ehkäpä mä nyt kuitenkin otan hitusen varovaisemmin tämän viikon. Ihan vain, koska en jostain syystä haluaisi mitään suurempia vahinkoja aiheuttaa ja omistan ihania ystäviä, jotka lupasivat auttaa Pennin kanssa. Enkä mä ole sille nelijalkaiselle vihainen, vaikka olisinkin tahtonut sen sillä sekunnilla liiskata siihen mutalätäkköön. Raukka meinaan veti päänsä niin alas, että sillä oli itselläänkin korva ja pää ihan hiekassa.

Näiden episodien jälkeen toteaisin kuitenkin, että esteratsastus on vaarallista varsinkin ponitammalla.

Pitäytykäämme koulupuolella. Vaikka voihan niissä alkulaukoissakin todistetusti kokeilla maankamaraa.

Näkökulma: kaksijalkaisen kaveri palveluksessa

Katsahdan pehvani takaa tarhan portin suuntaan kuullessani kauniin nimeni. Käännän pään pois; sinitukkanen kaksijalkainen, johon ei viime aikoina ole kyennyt luottamaan tuloherkkujen takia. Kyllähän kaikki nyt tietää, että suu pitää saada makeaksi ennen kuin tästä neliskanttisesta tarhasta voi poistua. Enkä kyllä varmana nyt kävele vastaan, tähän länttiin paistaa aurinkokin. Kävelköön hakemaan jos mielii. Herkun kera.

Taskussa ei taaskaan ole minulle mitään. Vannoo antavansa kotirakennuksessani minulle leivän kannikan, mutta aina en oikein tiedä luottaako tuohonkaan. Aina tosin saanut sen, mutta silti. Kerta olisi ensimmäinenkin jäädä ilman. Tarkastan kaksijalkainen kaverinkin herkkujen varalta, mutta ei tuoltakaan mitään tipu. Tosin tämä kaveri on luotettavampi. Yleensä karsinaan saan tuolta kasan leipiä, fiksu yksilö. Tajuan puolessa välissä matkaa talliin, että siellähän saattaa kipossakin tietysti odottaa jokin yllätys; täytynee pistää kaviota toisen eteen.

Kaksijalkainen jarruttelee ja ihmettelee intoani töihin.

TÖIHIN. Ei, kipolle.

Kerro, kerro lätäkkö, enkö olekin kaunehin?

Karsinani ovi on suljettuna, joten tähtään vastapäätä olevalle heinäkasalle. Rituaalini on, että tuli mitä tuli, yksi suullinen heinää on saatava. Tällä kertaa kaksijalkainen tietää aikeeni enkä jaksa pistää vastaankaan, ensi kerralla sitten. Käytävän päässä käännytään kolmesataakuuskyt astetta vasemmalle ja tarkastan samalla parin karsinan reunat josko lajitovereilla on jäänyt syötävää. Aina toki reunoja voi nuolla.

Tässä vaiheessa onneksi sinitukka tajuaa, että leipä on saatava. Komennan vielä vähän kopsuttamalla kaviota, vaikka tiedänhän minä ettei niin saa tehdä. Näen myös, että taskuun pujahtaa toinen leivän pala. Ja kaksijalkainen aloittaa hoitosession jälleen samalla kaavalla; ensin etutukkani kuosiin, tosin turha homma, koska se on heti sekaisin kuitenkin. Sitten muu hiuskuontalo ja lopuksi hännän selvitys. Sitten näin keväällä kunnon raspiraaputus. Vasemmalle puolelle vaihdettaessa minun kuuluu saada leipä.

Mutta taas tuo pettää minut. Väittää, että vasta oikean harjan kohdalla saa leipää.

Nostelen kaviota, koska tämän tempun osaan tosi hienosti. Eikä edes tehoa. Kieltää moisen.

Myönnän, että sain taas leivän. Sinitukkaisen kaveri kantaa minulle lisää leipää, koska tiedän tuon palvelevan vain minua. Oma kaksijalkaiseni puolestaa kantaa samasta mestasta satulan. Ei voi olla tosissaan; aurinkoinen keli ja töihin. Noh, ehkä tämän kerran. Onhan meillä nyt ollut ihan hienoja työhetkiä. Suitsien remmien aikana on vain aina hauska kettuilla laittajan kustannuksella; aina sillä menee hermo kun vähänkin ravistelen päätä. Hauskaa. Mikä onkaan parempaa kuin vähän leikkiä kaksijalkaisella?

Käytän samaa taktiikkaa siinä vaiheessa kun tuo kypäräpää nousee selkään. En muuten seiso, enkä ainakaan siinä mihin tuo minut käskee. Siinähän siirtelee jakkaraansa. Enkä muuten ainakaan kuule noita kieltoja liikkumisesta tai siis minullahan ei korvat ole mukana ja en vain kuuuuule. Kumma kun liikkuu niin ei haluta liikkua ja kun ei liiku niin sitten huutaa etten liiku. Sherlock, liikkumaton ei liiku.

Itse työnteosta minä en puhu. Ei ole minun taiteenalani tuommoinen. Kunhan nyt edes joskus teen vähän sinnepäin mitä käsketään. Tulee katsokaas kuitenkin edustavia kuvia kun vähän poseeraa parhaita puoliaan. Ja mitä raskaampi olen, sitä kuumempi tulee kypäräheepolle selässä ja sitä nopeammin lopetamme. Kyllä mä vain niin hallitsen tän homman.

Pääasia tässäkin hommassa on selvitä voimissaan takaisin sisälle, tällä kertaa pääsen vihdoin tarkistamaan kipponi, joka ammottaa mitäs muutakaan kuin tyhjyyttään. Muistelin jättäväni sinne jotakin, mutta toki on niin huono palvelu, että saan vain iltaisin extra ruokaa. En toki väitä, etteikö heinäkin kelpaa. Ehen, olisi virhe.

Tässä vaiheessa tiedän, että kaksijalkaisen kaveri on minunkin ylimpiä ystäviä ja kerjään jokaisella solullani tuolta leipää. Ja sitä saan, kyllä minä tahtoni läpi saan. Irvailen karsinanaapurillekin onnekkuuttani ylimääräisestä. Ainoa mitä vielä toivoisin, olisi isommat leivät tai oikeastaan kokopäivätyö herkkujen maistelijana.

Siinä muuten uraideani. Taidankin soitella Effolille jos he tarvitsevat kaviokasta porukkaansa.

Neljä vuotta täynnä kärsivällisyyttä ja toivoa

"Äläkä koskaan sano ääneen ei ikinä."

Neljä todella pitkää, mutta niin lyhyttä vuotta. Neljä vuotta sitten, ainakin aika tarkalleen sinne päin, tapasin samettiturpaisen vähän räihnäisen näköisen ponin. Siltä oli jouduttu leikkaamaan hännästäkin suurin osa pois, koska hännänpää oli yhtä isoa mutasotkua, eikä sitä yksinkertaisesti voinut selvittää. Minulle kerrottiin, että tämä on nyt sellainen todellinen projektiponi, jonka isoin ongelma on se, että se joko ei hievahdakaan ratsastaja selässä tai sitten se singahtelee pukkirodeoiden saattelemana kentällä.

Miten pieni hevoskuiskaaja sisälläni heräsikään. Halusin niin kovasti ymmärtää ponin logiikan.

Tuohon neljään vuoteen mahtuu yksinkertaisuudessaan aika hiton paljon asioita. Tästäkin tulisi niin pitkä juttu jos oikeasti alkaisin muistelemaan täysin kaikkia asioita. 2014 vuoteen kuitenkin kuului poniin tutustuminen ja samalla sen menettäminen. Kaipuuta, miettimistä tulenko enää ikinä edes ratsastamaan. Ponin totutus ihan alusta saakka jakkaraan, jolta selkään voi nousta. Yhden askeleen verran ratsastusta, joka oli joskus todellinen erävoitto.

Kyyneliä kun mikään ei vain yksinkertaisesti sujunut ja poni oli täysi perkele.

Siihen mahtui myös todella pitkiä tallipäiviä. Välillä itse selässä olemiseen kului enemmän aikaa kuin mihinkään muuhun, koska kaviot olivat vain juurtuneet maahan, enkä minä tahtonut tunninkaan jälkeen luovuttaa edes sen yhden askeleen pyynnön takia. Ensimmäisen kerran kun yritimme lähteä maastoon, alkoi neitiponi hyppimään pihatiellä pystyyn.

Jätin menemättä. Tosin hain tallista narun ja lähdettiin sitten yhdessä talsimaan.

Ja joskus silloin nuorena totesin, että minullehan ei ponia ikinä tule. Minä hankin sellaisen puoliverisen estetykin, joka on energinen ja vähän säpsy. Lapsena selatessani hevosrotukirjaakin, mietin kuka ikinä haluaa connemaraa kun ne ovat niin tylsän näköisiäkin saatika vielä kimoja. Ne ovat pieniä ja tottelevat ketä tahansa.

Penni ei siis varmasti ole connemara.

Se on kaikkea muuta kuin kimo, tylsän näköinen tai tottelevainen lastenratsu.

Saatika pieni ja siro.

Enkä edelleenkään ymmärrä sen logiikkaa aina.

Ja se on silti unelmieni täyttymys.

Pääasiassa oman työni tulos, minun säädöillä toimiva.

Toive, jonka eteen ei menetetty toivoa.

Kärsivällisyyteni perikuva. 

Luottamus kasvaa voittamalla pelkonsa

"Mutku me tahdotaan se kesä jo!"

"Tonne se kesä lähti kävelee.."

Sitä jo miltein odotti kuin kuuta nousevaa, että kentätkin saisivat pian hiekkaisen kuorrutteen tuon iänikuisen valkoisen sokerin sijasta. Eilen uskotteli itselleen, että sääennuste lumisateesta olisi vain aprillipila. No eihän se ollut. Onneksi kävin pilailemassa eilen ponin kustannuksella; meidän ratsastukset ovat olleet viime aikoina aika aprillia. Jos nyt ei hikitreeniä kisoista lasketa.

Oikeaoppisesti sitä oli pukeutunut pääsiäisruokailujen takia oikein ratsastuksen omaisesti farkkuihin. Onneksi sentään farkkuihin, ei noissa nyt niin kamalaa ole ratsastaa, yllättävän mukavat! Tarkoitushan oli vaan vähän fiilistellä ja testailla miten lujaa liikkumaton poni menisi. Eipä ollut pelkoa vauhdin suhteen. Tuntui vähän kuin alla olisi ollut neljäsataa vuotias kilppari.

Meno taas niin helppoa, että silmät kiinni voi mennä

Kenttä tuntui aluksi ihan semijeesiltä, vaikka se hiekka olis kruunannut kyllä ihan totaalisesti kaiken. Penni on kuitenkin niin prinsessa, varmajalkainen epätasaisessa maastossa, mutta luminen kenttä on pelottava ja ymmärrän kyllä. Kieltämättä minuakin selässä vähän hirvitti ravata mutkia kun ne näyttivät kuoleman porteilta. Mentiin silti. Yritin luottaa sokeasti hokkipitoon, joka varmasti oli aika minimalistista päällä olevan pienen lumikerroksen myötä.

Vasemman laukan jälkeen totesin ääneen, että oiskohan pellolla parempi mennä. Muistatteko kun kirjoitin muutama kirjoitus takaperin siitä, miten en uskalla pellolle mennä? Niin minäkin. Vähän kauhukuvien saattelemana päätin kuitenkin, että mennään nyt kokeilemaan tuolle pienemmälle pellolle, missä kavereita on vieressä.

Moinen suoritus edes kävellä kerran ympyrä, oli kuin olisi voittanut jääkiekon olympiakultaa.
Heinäkasalla tavataan. Onneksi minun päätöksestäni.

'Ja nääääin ojennamme etukavion, HEI kaveri tiellä'

Penni ei edes yrittänyt karata paikalta tai nykinyt ohjia sitäkään vähää mitä se sitä nykyään jaksaa vielä tehdä. Luottavaisin mielin siis päätin, että kyllähän tästäkin hitto nyt vain tulee jotain. Ja niin nostin ravin ja tunsin, kuinka poni joutuikin tekemään töitä enemmän. Hähää, erävoitto. Vaikka minulla se hiki silti selässä valui.

Tunsin selkään sen, ettei Pennillä ollut aikomustakaan tehdä mitään typerää, joten uskalsin jopa ihan kunnolla pyytääkin pohkeella takapään aktivointia. Ja aktivoin myös kolmannen vaihteen silmään. Joutui ihan tosissaan pyytämään. Oli jotenkin vapauttava tunne laukata pellolla, vaikka pelkäsin silti kuollakseni, että a) kaatuisimme b) tippuisin pukkirodeon seuraksena tai c) poni vain päättäisi poistua paikalta ja minä joko lentäisin jyrkässä mutkassa tai roikkuisin mukana. Loppupeleissa uskalsin jopa ihan pyytää tosissaan Penniä lisäämään vauhtia!

Ja tosissaan jouduin kyllä pyytämäänkin. Ei ollut huolta kaahauksesta.
Paitsi ehkä kerran nelijalkainen yritti lähteä vähän ylinopeuden puolelle ja laskea päätänsä rodeon merkiksi. Selvitin tilanteen kuitenkin omin voimin. Selästä.

On kyllä niin voittajafiilis edelleen tästä suorituksesta, koska pelkokerroin on ollut aika suuri tuon pellolla ratsastamisen kanssa. Nyt se kuitenkin tuli ihan omasta suustani ja ehkä joku sisäinen ääni minussa tiesi, ettei poni tekisi mitään. Salaa olisin kuitenkin toivonut, että poni olisi edes hikoillut. Eipä hikoillut, minä puuskutin. Oli myös mukavaa nähdä näistä kuvistakin, että oli varmasti mieltä virkistävää ja viimeisessä kuvassa Penni näyttää niin tyytyväiselle. Ei kerrota, että paikalla oli pari ponia omenan paloilla hemmottelevaa rapsuttajaa.

Nämä on niitä suuria hetkiä kun se luottamus kasvaa jumalattomalla ropinalla.

Vaikka koenkin, että meidän välinen luottamus on ihan hyvällä pohjalla, on nämä itsensä voittamiset kuitenkin erävoittoja minulle itselleni henkilökohtaisesti. Sitä toivoisi, että jonain päivänä tekisi jotakin todella suurta tuon ponin kanssa, mutta luottamus koostuukin näistä arjen pienistä jutuista, joissa itsensä kykenee voittamaan. Suurta on se, että ne kaikki pienet jutut kootaan yhteen maailman mahtavimpaan pakettiin. 

Ja se paketti kantaa nimeä Penni. 

Sitä paitsi enpä enää edes tiedä mitä suurta me voitaisiin tehdä. Ei sellaista ole.

Tosin se luottamus vähän ropisi kavioihin kun poistuttiin pellolta. Tiedättehän te, että se pieni pätkä tallille vievään tietä voi olla tanssimisen arvoinen asia. Se oliko se jännitystä vai pelkkää ponitamman tyhmyyttä, on minulle oikeastaan ihan sama. Sinne tallinpihaankin voisi opetella kävelemään. Minä selässä.

Voitin silti erän, enpähän hypännyt alas, vaikka pelkäsin kuollakseni, että Penni singahtaisi ihan mihin ilman suuntaan tahansa. Hauskinta tässä koko jutussa oli se, että edellämme käveli kuitenkin tallin vanhimpia ruunaherroja, joka ei pienestä hätkähdä... Pennillä taitaa olla luottamuspulaa siitä, että se varmasti pääsee hommista takaisin syömään.

Ei ole vieläkään lähemmäs kolmeen vuoteen tajunnut, ettei se ikinä ole ilman ruokaa jäänyt.

Mutta toki kerta se olis ensimmäinenkin.