Mitä kuuluu loppukuu?

On aika pieni muotoiselle katsaukselle; mitä meille kuuluu?

✓  Penni sai lihaskalvo hierontaa viime viikon perjantaina

✓  Ratsastajan motivaatio olisi ratsastuksen suhteen loistava, mutta kelit puhuvat muuta

✓  Satula sai tänään uudet toppaukset

✓  ... ja tuomion kapeudestaan

✓  Poni on lihonut ja se sai tänään kuulla siitä

✓  Päästiin viimein käymään ratsastustunnilla, myöskin tänään

✓  Olenko jo kertonut, että odotetaan myös kevättä?

Noin niinkuin listauksena asiat. Meille on siis tapahtunut aika paljon kaikkea, mutta en ole pahemmin kerinnyt kirjoitella mitään. Kuvasaldot ovat nollissa ja tähän postaukseen kasasin teille vain puhelinotoksia. Ollaan oltu aika laiskoja tuon liikkumisen suhteen, vaikka nyt parina päivänä olen saanut itseni taas siihen fiilikseen, että haluan saada Pennin menemään hienosti. Saa vai nähdä mitä tuo sade tekee näille keleille. Pisarat piiskaavat ikkunaani.

Viime perjantaina tosiaan tallikaveri käsitteli Pennin lihaskalvohieronnalla ja takajaloista löytyikin pari omituista muhkuraa, joiden ei kuuluisi siellä olla. Saattaapi olla, että löytyi myös syy ponin pahimmille pukitteluille ja jumittelulle. Tarkoitus olisi se nyt ottaa vielä uusiksi käsittelyyn, koska yhdellä kerralla ei päästy edes koko nelijalkaista käymään läpi, vaan jumeihin oli pakko kajota vähän syvemmällä otteella. Olin silti positiivinen jumeista, koska jos ne selittävät meidän ongelmat; ne selittävät kaiken. Toivotaan, että se ihme epämuodostuma myös häviäisi ajan mittaa kun sitä jaksaa hieroskella, sen meinaan näkee ihan paljaalla silmällä nyt kun osaa katsoa.

Tänään puolestani aamulla kävin väkisin kiskomassa Pennin ylös pediltään kun meille tuli satulan toppaaja. Koulusatula on nyt niin hyvin topattu kun sen ikinä voi tolle ponille saada. Tuokin jumalattoman leveä (vastaa varmaan XW-XXW) satula on tynnyrilleni liian kapea. Ei tässä oikeasti taas auta muu kuin saada vaan se liikkeelle ja laihtumaan ihan hulluna... Lyön silti päätä seinään kun mietinkin koko satula-asiaa. Saa nähdä asettuuko toppaukset nyt sitten miten ponin selkään, senkin näkee kuitenkin vasta hetken ajan kuluttua kun sillä ratsastelee.

Selästä satula kuitenkin tuntui paljon mukavammalle mennä kun se oli tasapainoisempana. Tunnille päästiin siis ihan uudenuutukaisissa toppauksissa. Oli se vähän hämmennys mennä takaa korkeampaan satulaan istumaan, mutta äkkiähän tuohon tottui. Täytyy silti varmaan katsoa, että pitääkö taakse tunkea jotakin huovan ja satulan väliin, että se ei kippaisi sitäkään vähää taakse mitä se nyt kuitenkin kippaa kapeuden takia. Mutta kun niin leveää satulaa ei varmaan edes valmisteta, mikä olisi Pennin mitoissa.

Tässä siis liikeidea. Tmi PP. Toiminimi Pennin Penkki.

Oltiin tosiaan pitkästä aikaa ratsastustunnilla (vihdoin ja viimein) ja yllätyin kyllä positiivisesti, miten kivoja pätkiä Pennistäkin irtosi! Eihän se nyt mikään unelma ollut ratsastaa, töitä sai kyllä tehdä, mutta laukka oli jopa kehuttavan hyvää kumpaakin suuntaan. Tamma painaa ihan jumalattomasti kädelle, mutta sen suu pitäisikin nyt tarkistuttaa tässä jossakin vaiheessa. Veikkaanpa, että sieltä voi löytyä pahin ongelma kädelle painamiselle. Ja onhan se vuosikin taas tullut täyteen raspauksenkin osalta. Aika kuluu. Nopeasti.

Aluksi Penni oli tosi hidas taas pohkeelle, mutta kyllä se sitten vähän sieltä heräsi ja alkoi tekemään ihan kunnolla työtä myös peräpäällä. Kuski oli aluksi ihan mukana, mutta ilmeisesti ongelma-alue oikealle kyljelle iski väsymys ja aloin puolessa välissä tuntia taas kaatumaan kamalasti oikealle. On kiva kenottaa ja laukata, kyllähän sen nyt jokainen tietää. Oli kuitenkin kiva päästä silmän alle työstämään ja löytämään taas se hyvä tatsi tuohon hommaan. Muistin virkistys sille, mitä pitikään tavoitella. Toivottavasti päästään ensi viikolla jatkamaan tuosta mihin jäätiin. Pitäisi saada se pää vähän ylemmäs ja pitäisi koko ratsukon vähän koota itseään enemmän.

Niin kuin silloin vikana päivänä viime vuotta. Silloin oltiin niin hienoja.

Siinä on myös se meidän tavoite tällä hetkellä.

Kuvassa siis tavoite ponille, ratsastajan tavoitteena pitää silmätkin auki.

Saapassukset

Siinä me sitten mentiin, minä tulin saapassuksillani perässä ja poni ravasi vierelläni.

Jääkelien takia meidän liikutukset on jääneet aika vähäiseksi. Ollaan lähinnä kävelty pihaton portilta talliin ja takaisin. Ollaan yritetty tiukoin rantein saada turkkia irti. Vielä se on kivaa, on hauskaa, että talvikarva taas lähtee! Parin viikon päästä vannon, että asia on toisin. Saatan opettaa Pennin itse raappaamaan itseään. Onneksi se osaa käyttäytyä, mitä nyt välillä vähän alkaa kärsivällisyys pettämään. Eilen ei, eilen me nukuttiin ja harjattiin. Nukkuminen ei vain ollut mikään enne.

Päätettiin lähteä peräponiksi pellolle kävelemään. Virhe. Kahden totaalisen vapaapäivän jälkeen se oli oikeasti virhe. Varsinkin kun itsevarmana pujotin Pennille vain suitset päähän; eihän me mitään satuloita tarvita! Sehän on vain tynnyrinmallinen ja jos se tekee sivuloikan, sieltä vain liukuu alas. Jep. Liu´uin ihan omatoimisesti alas ensimmäisessä mutkassa kun poni meinasi karauttaa kotiin alta aikayksikön. Tuli vähän äitiä ikävä.

Ja niin kuin jo alussa totesin; siinä me sitten mentiin. Minä suksin talvisaappaillani kuin hiihtoratsastaja konsanaan jäisellä alustalla ja poni puuskutti ravia vieressä. Se olis varmaa voinu laulaa mennessään "mä oon niin leija" biisiä ja minä olisin ollut hyvä taustalaulaja, kaukainen taustalaulaja. Kaksi kertaa se meinasi ryöstää laukan kautta kotiin. Onneksi oli ne suitset ja niillä hetkillä kengätkin pitivät. Huumori meinasi loppua kun tamma meinasi liiskata mut ladon seinään puuskupuh-olotiloissaan.

Lihapullaponille tuli ainakin hiki. Mutta vannon, että mun kypärän alta valui enemmän hikeä.

Päästiin kuitenkin yhteisvoimin takaisin tallipihalle. Ketään ei sattunut ja minäkin olin ainakin fyysisesti hengissä. Henkisestä puolesta en osaa sanoa. Käveltiin siitä suoraan sitten kentälle vähän rauhoittumaan ja siinä vaiheessa kun Penni tajusi, ettei lenkki loppunutkaan siihen, se aloitti taas möhköfanttimarssin. Ilmeestä näki totaalisen "Plääh" -efektin. Kenttätyöskentely on hanurista.

Olinpahan päivän aikana puhunut kaverillekin, miten kivaa olisi kun poni välillä sinkoilisi. Pitikin sanoa yhtikäs mitään. Toki ymmärrän, että varmaan se oikeasti haluaisikin päästä karauttelemaan, mutta hei järkikäteen Penni?! Ei jäällä voi juosta täysiä. Edes kaksjalkasen rinnalla. Ja voisiko pöllöenergiaa olla vaikka ihan hitusen kentälläkin? Ihan hitusen vain. Mutta ei pää-alas-vetoja vaan sellasta energiaa.

Tänään tuuli niin, ettei tukka pysynyt päässä. Liikutus jäi tänäänkin.

Onneksi poni on sentään vähän pyöreähkö. Pysyy jalat maassa. Ei meinaan leiki leijaa.

Faktoja pöytään!

Kaktun blogin innoittamana ajattelin listata teille muutamia faktoja meistä. Voin sanoa, että tämä ei ollutkaan niin helppoa kuin luulin, mutta kaiketi tämä jotenkin avartaa teille uusia näkökulmia meistä. Joitakin asioita varmaan löytääkin blogin esittelysivuilta, mutta olkoon ne silti tässä esillä; tiedä moniko niitäkään on jaksanut lukea. Eikä sitä itsekään muista, mitä kaikkea on mahtanutkaan kertoa.

Kaksijalkainen

1. Minua pelätään jotenkin ihan hirveästi. Ihmiset monesti sanovat, että näytän joko pelottavalle tai huolestuneelle. Mietin aina, että millainen irvistys naamallani sitten mahtaa olla, kun olen kuitenkin kova hymyilemään ihan tuntemattomillekin. Monesti jälkeenpäin tulee joku kertomaan, että ei uskaltanut tulla puhumaan, koska näytin niin pelottavalle... Tosi kiva.

Huolestuneisuutta en oikeastaan edes ihmettele. Välillä kun katson peiliinkin (jep, katson joskus sinne), näen miten olen kulmat kurtussa. Perusilmeeni taitaa siis käsittää huolestuneen katseen ja monesti mietinkin ihan outoja asioita mielessäni. Käyn läpi juttuja, yleensä niitä huonoja, josta varmaan johtuu tuo huolestuneisuus. Pelottavasta en silti oikeasti tiedä.


2. En ole ikinä välittänyt meikkaamisesta, enkä sitä ole yläasteen jälkeen pahemmin harrastanut. Tykkään silti isompiin juhliin laittautua, minulle kun laittautuminen merkkaa sitä, että sipaisen ripsaria ja puuteria.

Pidän silti, jos joku muu jaksaa meikata minut. On kuitenkin joskus ihan oikeasti kiva näyttää prinsessalta, vaikka arkena onkin lähempänä Rölli-peikkoa.

Peikot melkein metsässä

3. Meikkaamisesta pukeutumiseen; vihaan yli kaiken hameita ja mekkoja. Olen housuholisti, enkä voi käsittää kun päälle puetaan mekko. Siitä puuttuu ne lahkeet! Mekkoja sentään pystyn vielä juhlissa pitämään ja kyllähän ne monesti mun silmää miellyttävät, mutta hameet ovat ehdottomasti ei.

Muistan kuinka joskus mietin, että voinko edes olla tyttö, kun en pidä yhtään käyttää tuollaisia tyttöjen vaatteita. Minä kun mieluummin lökötin farkkuja, niin kuin pojat. Oikeastaan en edes pidä farkuistakaan, löysät housut on se juttu ja oli silloinkin. Ah, niitä yläaste aikoja...


4. En pidä siitä, että kroppaa pitäisi rasvata, koska se on kuiva. Olen todella huono laittamaan yhtikäs mitään mömmöjä iholle. Viime aikoina olen kuitenkin opetellut käsirasvan käyttöä... Ihan vain siksi kun käsien iho alkoi halkeilemaan. Huulirasvakin on yleensä vain taskunpohjalla, harvemmin sitä tulee käytettyä vaikka tarvisikin.

Ilmeeni kun poni pökkäsi hanuriin

5. Olenkohan ainoa, joka on onnistunut polttamaan veden pohjaan? Ruoanlaitto taitoni lähentelevät varman Gordonin mielestä biojätettä. Mielenkiintonikaan ei oikein ole ikinä riittänyt ruoan laittamiseen, enkä nauti siitä millään tavalla. (Tiedä miten sitä aikuistuis tän asian suhteen..) En osaa myöskään maustaa ruokia; tiedän vain, että perunamuusiin pitää laittaa aromisuolaa. Sitten se on hyvää.


6. Olen sosiaalisissa tilanteissa se sivusta seuraaja ja harvemmin äänessä. Jutuissa olen kyllä mukana ja joskus saatan heittää väliin jotakin omaakin sanottavaa, mutta pääasiallisesti pysyn taka-alalla. Sosiaaliset tilanteet ovat jokseenkin myös hankalia, enkä aina tiedä miten päin pitäisi olla. Olen toki pahimmista ongelmista päässyt jo yli, enkä esimerkiksi nolostu jos tiputan kolikon lattialle kaupassa.

Mutta se vasta kamalaa onkin jos pitää puhua puhelimessa. Sitäkin mieluummin näen henkilön vaikka kasvotusten kuin änkytän puhelimeen ja yritän kertoa asiani. Ehkä jonakin päivänä sekin homma on sitten ihan helppoa, mutta tällä hetkellä ihan ylitsepääsemätöntä. Arvatkaa vaan montako lappua saattaa kirjoittaa siitä, että mitä siinä puhelun aikana pitää sanoa... Jep, muutamia. Pakko silti todeta, että yhdessäkään puhelinsoitossa en ole kuollut.


7. Sain vasta muutama vuosi sitten tietää, että suolakurkut eivät kasvakaan lasipurkeissa puussa. En minä voinut aavistakaan, että ne suolakurkutkin ovat ihan niitä samoja kurkkuja mitä kaupassa myydään kääreissä! Kieltämättä mietin, että miten se puu pystyy kasvattamaan etikkaliemipurnukoita kurkun ympärille, mutta noh... Mikä nyt ei olisi mahdollista tällä planeetalla?

8. Olen varmasti ainoita ihmisiä, joka ei ole käynyt Virossa. En ole siis oikeasti ikinä astunutkaan jalallani Viroon! Ruotsissa olen kyllä käynyt muutamaan otteeseen joskus vuonna kivi ja keppi, mutta enpä pahemmin muista niistäkään reissuista mitään. Pisin ulkomaan matka on ollut Kreikkaan, Kreetalle kun käytin kaikki ansaitsemani kesätyörahat siihen, että maksoin kaverinikin mukaan. Hieno kokemus, ihan kaksistaan oltiin maailmalla palmujen alla.


9. Harrastin monta vuotta tanssillista voimistelua ratsastuksen ohella. Olen siis joskus ollut ihan venyväkin ja rytmitajua löytyy. Nykytilanne on venyvyyden osalta vähän heikohko. Meillä oli tosi hyvä joukkue, joka kuitenkin loppupeleissä sitten hajosi. Omalta osaltani jäin kaipaamaan tuota harrastusta ja toisaalta sen aloittaminen kiehtoisi vieläkin. Tarjonta on vain huonoa, eikä se muutenkaan onnistuisi tuosta noin vain. Heh...


10. En ole ollut koulussa erityisen hyvä missään aineessa. Liikunnasta pidin ja olen aina pitänyt, mutta olen ollut aika keskiverto suorittaja. Englanti ei taivu minun suusta oikeastaan mitenkään päin, mutta läpi on päästy ja puhumallahan oppisi. Matematiikka on ollut enemmän se osaamisala, mutta en ole ollut siinäkään mitenkään erityisen hyvä. Joku muukin varmasti samaistuu, uskonpa, että siellä on niitäkin, jotka eivät koulussa olleet huonoja, mutta eivät hyviäkään.

Takertuakseni myös tuohon suorittaja sanaan, kannan varmasti vieläkin tuota titteliä. Suoritan kamalasti elämääni ja olen vähän huono välillä nauttimaan niistä hetkistä mitä on. Jään myös helposti siihen suorittavaan minään kiinni ja luulen, että minulla on kamalasti asioita hoidettavana, vaikka tosiasiassa voisin höllätä ja todeta, että olen jo tehnyt kaiken. Tälläkin hetkellä harteillani on omanlainen suorittajan pilvi, vaikkei mitään pakollisia asioita olekaan hoidettavana. Kaikki on hoidettu suoritettu!

Nelikavioinen

1. Penni on puhdasrotuinen connemara, mutta sitä ei ole voitu kantakirjata. Tammasta kasvoi himpun liian suuri tuohon hienouteen.

2. Ponin kenkien koko on pyöreä nolla. Kavionmuoto on myös ihan hirveän lähellä sitä, mitä kengät ovat kaupasta ostettaessa; niitä ei tarvitse ikinä paljoakaan muotoilla Pennille sopiviksi!

3. Kaikki yleensä aina kysyvät, että onko Penni ruuna. Se kuulemma näyttää ihan ruunalta ja on aika ruunamainen noin yleisesti olemukseltaan. Olen silti vain syvästi pohtinut, että miten Pennistä saa pojan näköisen. En ole keksinyt tähän vastausta, ehkä jonain päivän keksin.

Pennillähän ei kiimat pahemmin näy arkielämässä. Siinä mielessä se on tosi ruunamainen, mutta kyllähän se osaa olla prinsessa joissakin tietyissä asioissa. Esimerkiksi kaikki herkuthan eivät aina kelpaa; pahaa. Tai töiden jälkeen saamaansa lämmintä vettä se ei suostu juomaan loppuun, ellen pidä ämpäriä sylissäni. Niin ja sitten se, että sitä käsketään. Se on se pahin alamaisen pakote.


4. Poni on tullut minulle ratsastuskoulukäytöstä. Penni on joskus tehnyt töitä ihan alkeistunneilla, mutta siitä taisi kasvaa liian älykäs ja se tajusi, ettei niitä töitä olekaan pakko tehdä. Toisaalta noilla liikkeillä, ymmärrän täysin, että ne menee hukkaan lastenratsuna. Ehkä se tajusi sen.

Ruunan näköinen?

5. Penni on tosi hiljainen yksilö ja sen suusta harvemmin kuule mitään sanomisia. Se ei pahemmin hörise tai muutenkaan inahtele ihmeellisiä ääniä. Nyt olen kuullut muutamia kertoja kun se hirnuu kaverinsa perään pihatossa, mutta oikeastaan ne ovat ainoita kertoja kun olen sen kuullut sanovan jotakin.

Paitsi toki ne ensimmäiset kisat... Niitä ei voi unohtaa kun Penni yhtäkkiä luulikin olevansa ori ja hirnui maneesissa ihan hulluna.


6. Vuonna 2011 on tammalle syntynyt yksi varsa. Se on rodultaan risteytysponi, vaikka voisi luulla, että tästä olisi voitu saada hieno pikku connis. Saa nähdä, toteutanko minä haaveeni sitten juniori Pennistä, siitä tulisi kyllä ehdottomasti connemara ja ihan sataprosenttisesti!


7. Penni on kova lepuuttamaan takajalkojansa vuorotellen. Hoitaessakin se saattaa vaihdella puolta monen monta kertaa. Olenkin päättänyt, että se on selkeästi vielä teini, eikä kykene seisomaan tasaisesti kaikilla jaloilla. Välillä Penni tekee myös sitä, että kun harjaan oikealta puolelta, se lepuuttaa saman puolen jalkaa. Puolen vaihtaminen ja poni vaihtaa myös lepuutettavaa jalkaa! Ehkäpä se helpottaa lautasten harjaamista.

8. Vaikka poni jumahteleekin ratsastettaessa, se ei silti malta ikinä seistä kunnolla aloillaan kun noustaan selkään. Pennin on ihan pakko päästä liikkeelle ennen aikojansa, vieläkään sille ei ole täysin mennyt jakeluun, että minun pitää päästä ensin kyytiin. Samaten satulavyön kiristyksen tai jalustinhihnojen säätämisen aikana se ei malttaisi odottaa. En voi käsittää mikä logiikka tuolla ponilla on...


9. Näin kevättä kohti mennessä Pennin väri tulee taas tummumaan. Talvikarva ja kesäkarva on ponilla tuollaista tosi vaaleaa, mutta keväisin ja syksyisin se tummuu varsinkin kaulasta ja lavoista. Kohta se on taas puoliksi ruunikko. Samaten se irtoava karva, jonka hinkkaan pois, on täysin valkoista! Eikä tuo poni ole edes valkoinen.

10. Olen tehnyt tieteellistä tutkimusta ja todennut, että Penni tykkää eniten omenoista. Porkkanat maistuu, mutta makeat omput ovat silti kyllä ihan ehdottomasti lista ykkösenä. Banaanista poni ei välittänyt, kokeilin kerran ja sain banaanisylkeä housuilleni. Päärynää haluaisin testata makeutensa puolesta.

Kinder suklaakaan ei maistunut tammalle (ja ei, en syöttänyt sille mitään kokonaista patukkaa, itsepähän hamusi, niin minä tarjosin ihan pienen palan), mutta kaljaa se joisi varmaan saavikaupalla! Siideri ja energiajuomakin kyllä menevät.

Päätelkäämme siis tästäkin kohdasta, että Penni on vain teini. Teiniprinsessa ripauksella ruunamaisuutta.

Tummuutta ja kevättä odotellessa T. Teini Penni

Kiitoratana laukkapuomit

Päivät ovat olleet ihanan aurinkoisia. Kelit hellivät poskipäitä, vaikka iltaisin saakin hyristä koko päivän edestä. Ensi viikolle on kuitenkin jälleen luvattu ne ihanat plussakelit. Saa siis nähdä mitä tuleman pitää... Tulisiko kevät vaikka oikeasti?

Katsahdetaanpa silti eiliseen, yhteen niistä hienoista päivistä. Varustin Pennin tuttuun tapaan, mutta asenteeni oli tällä kertaa se, että mehän mennään. Kerrankin mennään ihan yksinämme, niin sitten otetaan kaikki ilo irti siitä. Ja niin me otettiin. Vaikka sai sitä taas pohtia muutamaan kertaan, että tuleeko hommasta yhtikäs mitään, niin pikku hiljaa poni herkistyi. Jäykkähän se on lavoistansa, mutta taivuttelin varsinkin ravissa sitä reippaasti kumpaankin suuntaan. Ja Pennihän taipui. Itsekin kyllä sai tehdä niin paljon töitä, että hiki virtasi. Olin silti niin ylpeä tuosta nelijalkaisesta. Kehuin sen maailman ääriin. Ja taputtelin varmaan kaiken herkkyyden pois.

Tämän päiväisen treenin perusteella en sentään kuitenkaan kaikkea herkkyyttä taputellut, vaan oli sitä jäänyt vielä hyvin jäljelle! Alkutahmailut nyt on meillä aina mukana, mutta voisin melkein vannoa, että tänään ne jäivät harvinaisen onnettomiksi yrityksiksi. Kaveriponikin tuli kentälle työskentelemään niin mentiin käynnissä vähän puomeja. Koordinaatiokyky kyllä hiukan hakusessa näin talviaikaan, pakko myöntää... Mutta jo heti alkuraveissa Penni oli mukavan eteenpäinpyrkivä. Se kyllä tarjosi laukkaa jonkun verran, mutta se ei ole ikinä meillä huono asia!

Haluan tähän laittaa ihan älyttömän suuret kiitokset kaverilleni kuvaamisesta!

Mitään kummallista en tehnyt. Laukattu ei olla sitten eilisen jälkeen hetkeen, joten askellajina se on hiukan hakusessa ja kamelimaista menoa. Tosin ei se ainakaan kuvissa minussa näytä niin pahalta, miltä tuntuu. Laukan huonompi puoli myös vaihtelee tosi radikaalisti, koska tänään vasen oli parempi kun taas eilen oikea. Jännä.

Huomaan itsessäni sen, ettei olla käyty tunneilla. Musta tuntuu, että mun istunta on ottanut suuren takapakin ja könötän miten sattuu. Tämän päivän pukeutuminen ei tosin ollut mitään kovin ratsastusmaista, tai ainakaan noilla toppahousuilla ei pääse ihan samallalailla istumaan alas. Tai sitten olen vain ratsastushousupylly. Enkä edelleenkään pääse eroon siitä, että Pennin leikattu harja vaan on niin nätti, että sitä pitää katsoa. Voihan se poni muuten vaikka kaljuuntua!

Näiden kuvien ottojen jälkeen me kuitenkin mentiin vielä kaveriponin kanssa laukkaamaan laukkapuomeja. En varautunut siihen, että Pennihän ottaa ja lähtee kuin tykinsuusta toisella kierroksella, juuri ennen puomeja. Olin matkassa mukana, enpä oikeastaan siitä lähdöstä hätkähtänyt, mutta sitten se teki kuuluisat "hähää, pää alas ja pyyysähDYS!" -tempun ja kyllä vähän mietin, että nyt minä lennän sen laukkapuomien välin verran. En kuitenkaan lentänyt! Jatkettiin hommaa tuon episodin jälkeen normaalisti, ponilla syttyi vain suuresti ilmeisesti puomit tai sitten se luuli aitaa lumijellonaksi. Ei voi tietää.

Tuon pään alas vedon se teki mulle itseasiassa jo ekalla laukkakerralla tänään. En mä nyt kuitenkaan ajatellut sen tekevän sitä uudestaan.. Mutta tässä vaiheessa on oikeastaan ihan sama miten sitten purkaa kettuilunsa, kunhan ei jumittelisi. Jarruttaminen on kuitenkin omalla tavalla helpompaa kuin eteenpäin potkiminen.

Ihan kokemuksesta puhun.

Tuon samaisen tempun se kuitenkin tekee yleensä maastossa kun spurttaillaan kaverin kanssa. Ja aikaisemmin se harrasti sitä myös kentällä, mutta se ongelma katosi aika nopeasti. En silti ymmärrä mikä siinä on ideana; saanut ratsastajat aiemmin selästä? Ikävä kyllä minä en ole ikinä vielä kentällä maistanut hiekkaa tuollaisen takia, maastossa kylläkin. Mutta eikös näillä tempauksilla se ratsastajan tasapaino kehity?

Sitä meinaan tarvittaisiin todenteolla! Tasapainoa, ei tempauksia.

Korvaava korvahieronta

Eikös aina puhuta niistä helmikuussa tulevista pakkasista? Nythän ne sitten tuli. Pariksi päiväksi, mutta tulivat, vaikka en pyytänyt. Olin oikeasti jo siinä mielentilassa, että valmistauduin kevääseen. Niin kuin Pennikin on nyt valmistautunut alkamalla tiputtaa mammutti turkkiaan! On ilo taas harjailla itseensä kaikki valkoiset karvat ja todeta, ettei oikeasti edes turkkia tähän hätään tarvitsisi.

Paitsi joo, ehkä näillä pakkasilla.

1

2

Olin henkisesti jo lyönyt itseäni turpaan sen osalta, että laitan ponin liikkeelle tämän päivän tunnille. Harmikseni emme kuitenkaan päässeet sinne, vaan joudumme taas siirtämään ajankohtaa. Tällä kertaa syynä tuo kirpakka sää. Kiitos pakkasherra. Tai rouva. En kuitenkaan täysin lannistunut, vaan päätinkin sitten antaa Pennille hierontahetken, koska olenhan nyt sitten virallisesti aloittanut nekin opinnot! Täältä tullaan hevosala.

Korvahieronta... Mikä autuus.

Jotenkin siinä hetkessä rentoutui itsekin. Nautin kun toinen nautti täysin rinnoin. Oli jännä huomata, että Pennin parhaat paikat ovat mahanalus ja jalat, sekä yllämainitut korvat. Toinen ihan nuupahti pystyyn kun hieroin vatsan alta. Ryntäitä hierottaessa se myös vähän yritti takaisin hieroa, mutta siinä koomassa jäi kyllä vain yritykseksi. Ehkä se kuitenkin sai tuosta tuokiosta jotakin, vaikka mun taidot ovat nyt vielä niin alkutekijöissä, etten niihin osaa täysin luottaa.

Ihmesormia odotellessa.

3

4

Tänä aamuna heräsin ihanaan auringonpaisteeseen ja ennen pakollisia menojani oli pakko tarttua ihan hetkeksi kameraan. Postauksessa saalis siis. Numeroin ne teille, jotta voittekin sitten kommentteihin kertoa suosikkinne tai kenties mielipidettä jostakin kuvasta! Oli rentouttavaa, vaikka kiireessä kuvaamista harrastinkin, pitkästä aikaa vähän nauttia luonnon antimista ja taltioida ne.

5

6

7

Muuten meidän arki rullaa paikallaan. Päivä kerrallaan eletään ja ratsastaja yrittää löytää sen jonkun puuttuvan napin, josta painaa, ettei poni jumahtelisi. On se kuitenkin todistettu, että se liikkuu muilla hyvin, joten jokuhan minussa itsessä nyt mättää. Epätoivon kuilulla käyneenä en silti luovuta. Uskon, että tämäkin hetki on vaivan arvoista ja jonain päivänä totean, että se kannatti.

Ja jonain päivänä voi olla kuitenkin lähempänä kuin uskonkaan.

Kaviohuoltoa ja huokauksia

Monen monta tuskaista päivää mietin ja pohdin, että miten hitossa voisin saada Pennin voimaan paremmin. Mikä sitä vaivaa, miksi se on tuollainen, miksi mikään ei kelpaa. Enkö minä kelpaa? Olenko jotenkin vääränlainen? Mikä minussa mättää?

Ja ne tuhannet muut itseäni soimaavat lauseet.

Eilen mä kuitenkin rutistin tuota ponia lujasti ratsastuksen jälkeen. Se oli vihdoin, pitkästä aikaa, todella mukava ratsastaa. Otin itseänikin niskasta kiinni ja taivuttelin ponin oikeasti läpi siihen vaikeampaankin suuntaan ja kyllä... Kyllä sillä vain oli merkitystä. Mun hymy levisi pitkän tallipäivän jälkeen korviin. Tuli järjetön huojennus siitä, että ehkä se vika on oikeasti vain mun asenne itseäni kohtaan.

Sellainen vika, joka ei korjaannu paijaamalla ponia.

Tää lumi on kyl tosi hyvää! T. Penni

Pitkän tallipäivän syy oli siinä, että liikutin myös kaverini hevosen kävelylenkillä ja Penni pääsi pedikyyriin. Kenkiä poni ei ollut kuluttanut, joten se sai vielä vanhat kenkästä takaisin samojen tilsakumien kera. Muutamat hokit toki vaihdettiin, onneksi tämä talvikausi on pian ohi. Ainakin positiivisesti toivon niin.

Pennin kaviot ovat parantuneet tässä puolen vuoden sisällä jotenkin paljon kovemmiksi kuin aikaisemmin. Kengittäjäkin kysyi, että olenko mä tehnyt niille jotakin, mutta en. En minä ole koskenut niihin, nehän ovat Pennin kaviot. En sitten ihan tarkkaan tiedä, oliko asia täysin hyvä vai täysin huono. Ainakin aikaisempina kertoina säteet ovat olleet niin pehmeät, että niitä olisi voinut kutsua miltein hyytelöksi. Nyt tilanne oli kääntynyt melkein täysin toistepäin.

Täytyisi saada teille kameralla kuvia. Täytyisi saada ratsastuskuvia.

Täytyisi saada joku kuvaamaan. Täytyisi.

Siihen asti joudutte silti katsomaan puhelinlaatua.

Aikaisempaa tekstiä kuitenkaan unohtamatta, löysin sen kadonneen edes pienen motivaation siemenen. Kelit edelleenkin estävät tekemästä pahemmin mitään, mutta ainakin itselleni tuli tunne, että minulla on vain ollut taas liian negatiivinen asenne. Siihen negatiivisuuteen on kuitenkin helppo imuroida vaikka itsensä. Toki Penniinkin varmasti vaikuttavat sääolosuhteet ja onhan sitäkin saattanut jo alkaa tympiä nämä ihmeelliset kelit.

Mene ja tiedä nyt sitten mikä kaiken syy on ollut. Toivottavasti tämä on taas se nousukivi, joka ei heti jalkojen alta karkaa.

Sitä paitsi onhan se kevät tulossa. Aurinko, kärpäset ja lämpö.

Kaikki tulee aikanaan. Uusi jääkausikin.