22. toukokuuta 2018

Kuinka kapeaksi voi leveä mennä?

Auringon lämpö on jotakin suuren suurta, mitä ei tällainen suomalainen millään käsitä. Ratsastaminen pitäisi suorittaa bikinivarustuksessa, jotta selviäisi edes jotenkin hengissä. Mutta hei, eihän me valiteta, ei ainakaan talvea tänne. Ennen marraskuuta.


Keskiravin yritystä


Meillä vaihdettiin satulaan kapeampaa kaarta sen XXWn tilalle ja nyt mitä ilmeisimmin satulassa on wintecin punainen kaari. Ystävän testaamana kuitenkin todettiin, että haha eipähän tuokaan leveys riitä. Sen pitäisi olla kapeampi. Niin, miettikääpä sitä. KA-PE-AM-PI. Missä vaiheessa mun ponille ilmestyi erilliset lavat ja säkä?! Eilen kun istuin selässä, aloin oikeasti myös pohtimaan, että miten hiton leveä tuo sitten on edes ollut. Haluaisin kokea sen kaksi vuotta vanhan Pennin, että miten ne haarat repeäisi.


Kuvista iso kiitos Nealle!



Tämä hämmennys ei oikein ole laskenut edelleenkään, mutta olen nyt tunkenut satulan etupuolelle nostavan geelin, joka nostaa satulaa hyvin, eikä se paina ainakaan. Arvon vielä, pitäisikö kaarta nyt hankkia ja vaihtaa vai mitä tässä alkaisi. Tuohon satulaan kun sitä ei noin vain itse kuitenkaan vaihdeta. Mutta eniten tässä oikeasti alkaa pohtimaan sitä, miten suuri vaikutus pelkällä ruokinnallakin on ollut. Heinää on oikeasti vähennetty, niin poninkin muodot alkavat lähennellä ponia, eikä tankkia. Ja kaulakin näyttää selästä kirahvin kaulalta. Omasta mielestäni.

Selviytymistarina nelisen kertaisesta äksästä leveähköön.





Penni on toiminut tosi kivasti helteestä huolimatta, mutta kisat me nyt kuopattiin tältä toukokuulta. Kesäkuussa me toivottavasti oikeasti nyt lähdetään se been rata juoksemaan läpi. Se on se must have tavote koko kesälle. Edes yhdet hei. Ei se niin paha ole. Ottaisit vaan itteäs niskasta kiinni ja lähtisit. Mutta en mä kyllä yksin lähtisi, tarviin henkisen tuen ja on se kaveri mukana aina kuitenkin hyvä jos jotain ongelmaa tulee.

Miltä itse näytätte kun ratsastatte helteessä, häh?! Kuolen ehkä häpeään.

Onneksi voidaan yhdessä näyttää nyrpeää naamaa välillä.
Keskiravia toiseen suuntaan.. Oisko ohjat..?

Itsessään me nyt ei mitään ihmeellistä olla tehty. Ratoja mä oon vähän katellut ja pohtinut mihin tuo poni taipuisi. KN Special olisi sellainen, minkä haluaisin mennä uudestaan. Koska se hemmetin voltti jäi silloin viimeksi tekemättä. Onneksi ne tuomarit viheltää. Toisaalta jokin uusi ulottuvuuskin kiinnostaa ja helppo B:0 taivuttelin yksi päivä, jossa yllättävän hyvin meni laukkavoltitkin. Meille kun tuo kääntyminen pienellä säteellä laukassa on vielä vähän tasapainoa vailla.




Ollaankin sen myötä nyt ahkerasti menty vastalaukkoja, vaikka ne hankalia on niin ratsastajalle kuin ponillekin. Kaarteessa, eihän siinä suoralla nyt mitään. Ja toisaalta tämäkin on vähän paha omaan nilkkaan, koska Penni alkaa välillä ihan automaattisesti tarjoamaan vastalaukkaa. Yrittänee olla enemmän kuin on. Tai sitten vain ratsastajan avut ovat huonoja. Taitanen kääntyä peilin puoleen.

Ahkerasti silti mennään, silloin kun mennään. Halusi poni (ratsastaja) tai ei.

Koska kyllähän näillä keleillä kunto kasvaa.

Tai ainakin hien tuotannolla voisi perustaa voimalaitoksen.

7. toukokuuta 2018

Vihdoinkin kohti tavoitteita


Kelit hellivät auringonpalvoja ponia ja eilisten alkukävelyiden motivaatio oli päätä huimaava. Muutenkin hengaileva poni vieläpä puoliksi nukkui kun vaihdettiin muutama sana tallilaisten kanssa. Joutui ihan herättelemään ja vähän napauttamaan persauksille, että josko nyt kuitenkin jaksettaisiin yhdessä tehdä. Tiedän kuitenkin, että minulle noissa hommissa tulee pahempi hiki.

Mielipiteeni työnteosta.


Pari viikkoa on vierähtänyt ja vasta oikeastaan viime viikon perjantaina kiskoin väkisin ratsastushousut jalkaan. Polveni on edelleen epämuodostunut nestemötikkä ja aika ajoin kipu sietämätön. Varsinkin ratsastushousujen kanssa polven taivuttaminen ei onnistu ilman polttavaa kipua. Ratsastuksessa onneksi moista ei edes muista kun ajatuksena on vain hengittäminen ettei tukahdu. Kunto kohdillaan.




Suurin osa kuvista on tuolta perjantailta (vihreällä hupparilla varustetut eiliseltä), jolloin Penni tuntui tosi painavalta edestä, mutta loppua kohden parani huomattavasti. Olihan tuossa tuo mega tauko taas ihan oman invalidiuteni takia. Tavoitteena olisi silti päästä Helppo Been radoille vielä tässä kuussa jos vain tähdet ja kuu sen sallivat. Eilen harjoiteltiin vähän rataakin ja parin kerran lukemisen jälkeen unohdin vain yhden kohdan radasta. Ihan hyvin, vaikka itse sanonkin.

Kaksjalkasen heikkous; kiemuraura... Pakko sanoa, että ei se nyt kamalalta näytä. Yhden sadasosa sekunnin aikana siis.




Videolta katsottaessa yllätyin jopa, miten mukavan näköinen poni oli. Se jopa tuntui ihan hyvältä ja tämä jos joku on ihme! Laukannostoa käynnistä pitää vähän treenata ja vasempaan kierrokseen oikean laukan saaminen suoralla on myös harjoittelulistalla. Myös laukkavoltit tuottavat pientä tuskaa, mutta pakko myöntää, että tällä kevään liikuntamäärällä olen hiton tyytyväinen tuohonkin suoritukseen.

Mikä tarmokkuus tästä huokuu! Työntää työntää poni.



Viime lauantaina onnistuin kuitenkin myös polttamaan käteni kun hevonen vetäisi narun kädestäni, joten voinen kertoa, että eilinen ratsastus oli myös varsin mielenkiintoinen rakkojen kanssa. Olen kävelevä esimerkki siitä, miten kuukaudessa kykenee telomaan itsensä totaalisesti. Muistuttaisin kaikkia pitämään hanskat kädessä vaikka käsittelisikin täysin kilttiä hevosta. Säästyt ainakin rakoilta ja muutamalta haavalta, jotka koristavat oikeaa kättäni.

Olisipa edes vasen kätinen.




Summaten kuitenkin, kaikki sujuu ja päivät etenevät.
Kisoihinkin on muutama viikko vielä, joten ehtiihän tässä vielä monen monta kertaa sairaalaankin.

23. huhtikuuta 2018

Punavalkoinen ruusuke ja punamusta polvi

Kyllä se niin on, ettei ponini pysy enää pöksyissään.


Viime viikon tiistaina meillä oli pitkästä aikaa ratsastustunti, jonne sain raahattua kuvaajanikin mukaan. Nämä ratsastuskuvat ovatkin tuolta kyseiseltä, todella onnistuneelta tunnilta! Kokonaisuutena tuntiin mahtui avotaivutuksia, ponin suoristamista vasempaan kierrokseen ja laukan nostoja käynnistä. Jos ei oteta huomioon, että Penni olisi kovasti tahtonut oikeaan kierrokseen näytellä vastalaukkaa, kaikki sujui oikein moitteetta ja poni oli todella messissä!

Ennen koko hommien alkamista Penni kuitenkin päätti, että palauttaa minut maanpinnalle. Kirjaimellisesti. Lensin komeasti, samalla tavalla kuin aina ennenkin, vasemman lavan ohitse suoraan hiekkakenttään. Mitään ei sen koommin onneksi sattunut, kunhan nyt pyrstöni vähän otti osumaa ja tuntui hellältä. Olisi ollut ihan kiva tietää, että Penni meinaa ottaa spurtit vasemmasta laukasta ja pysähtyä tämän jälkeen pää jalkovälissään. Tuntui tuo elukka toki aluksi aika aikapommilta, mutta en silti varautunut moiseen.



Tunti tosiaan kuitenkin sujui tosi hienosti. Aluksi koko ratsukkomme oli toki vähän jännityksen vallassa, mutta rentouduttiin hyvin molemmat rauhallisten neuvojen voimin. Ravissa keskityttiin tällä kertaa avotaivutuksiin ja voltteihin, jotka edesauttoivat löytämään hyvän kulman taivutukseen. Oikeaan kierrokseen tämä sujui tosi hyvin, vaikka toki tuo punkero aina välillä vähän karkasi hanskoistani liian suoraksi. Vasempaan kierrokseen kun jouduttiin taivuttamaan ihan toiseen suuntaan; syyttänen itseäni ponin jumisuudesta.

Opettaja kuitenkin kehui, kuinka meidän raamimme alkaa olemaan jo oikeasti tosi magee!
Syyttänen tästäkin itseäni, hähä.

Avotaivutusta... Kieltämättä ihan kiva raami, vai mitä sanotte?


Laukat minua itseäni jännitti eniten tippumisen johdosta. Onneksi tehtiin lähinnä niitä nostoja, jotka auttoivat saamaan taas itseni tilanteen herraksi. Penni olisi ollut oikein loistava jos se olisi halunnut nostella edes oikeita laukkoja oikeisiin suuntiin. Oikeaan kierrokseen oli todella hankala saada oikeaa laukkaa, mutta olihan tuo selkeästi jumisempi taipumaan ollenkaan oikeaan suuntaan. Saatiin kuitenkin pari ihan ookoota suoritusta, jotka opettajakin hyväksyi. Vasempaan homma oli huomattavasti helpompaa ja pystyi oikeasti työstämäänkin nostoa.

Tämä meille kuitenkin langetettiin kotiläksyksi. Käynnistä laukkaan, mieluiten ponnistamalla.

Laukka itsestään pyörii minusta selkään tosi mukavasti jo ja kun tuon ihme riehumisenergian saisi kohdistettua vielä työntekoon niin eipä tästä puutu kuin kunto. Minulta.


Se siitä tunnista. Nimittäin eihän tämä tippumissaldo tähän päättynyt. Lauantaina me startattiin ekaa kertaa hovikuvaajamme kanssa kolmistaan maailmalle. Tiedossa oli jälleen esteharkkakisat; ristikkoluokka ja 50-60cm. Jännittävintä koko hommassa oli, että tällä kertaa vedin oman nelijalkaiseni ihan ikiomalla kaarallani kisapaikalle. Voinen kertoa, että olen varmasti viimeksi jännittänyt ajamista noin paljon kun ajoin inssin. Me kuitenkin selvittiin hengissä, eikä peräkoukku jäänyt matkalle tai edes unohdettu kuin kerran, että onhan siinä trailerissakin jarru.

Penni lastautui tällä kerralla, kummassakin päässä, alle kymmeneen minuuttiin ja voitte vain kuvitella kuinka ikionnellinen olen tästä saavutuksesta. Tämä on meille aina erävoitto kun poni menee miltein ekalla yrittämällä sisälle. Hovikuvaajakin toimi oikein maltillisesti puomin ja ovien kanssa, vaikkei koskaan ollutkaan moista hommaa joutunut tekemään. Onneksi on rauhallinen poni, kunhan ei ala paineistamaan toista liikaa. Siitä se hermostuu, eikä ainakaan tule kyytiin. Toisella kertaa me mentiin sisälle ihan ilman herkkujakaan. Aika päheetä.


Olihan se saavutus!

Päheetä ei ollut se, etten päässyt ikinä starttaamaan tässä oikeassa estekorkeudessa. Ristikkoluokkahan me selvitettiin, no kieltämättä vähän niin ja näin, virhepisteittä ja tuotiin kotiin punavalkoinen ruusuke. Se toinen ruusuke ikinä, mikä meillä on! Sinisen viereen tuo on mukava asettaakin. Toisessa verkassa Penni kuitenkin ilmeisesti veti hernepurkin kokonaisena sieraimeensa, koska okserihypyllä se pisti ranttaliksi; hypyn jälkeen se jälleen veti päänsä alas ja olin jo hetken aikaa varma, että pysynkin kyydissä, mutta uusi rodehyppy päänvetoineen tumautti minut hiekalle alta aikayksikön.

Ainoa asia mikä tässä tilanteessa sattui, oli rinta, joka otti ilmeisesti vähän osumaa vasemman käden kera.


Mutta eikun takaisin selkään. Uudestaan sama este, koska eihän minulle aleta tuollalailla perkelöimään. Ja voinen ilmoittaa, että on vähän turha huutaa, että pidä se pää ylhäällä, saatte tulla ihan itse kokeilemaan jos haluatte. Varsinkin kun pääalas-vedon jälkeen poni loikkaa oikealle, niin ei siellä oikeasti vain pysy. Muistikuvani tästä tippumisesta rajoittuvat lähinnä siihen, että tajusin vain, että naamani on kokonaan hiekan peitossa. Nousin nopeasti kyllä ylös ja ensimmäinen kysymykseni toki kuului, että missä poni on.

Niin kuin nyt kunnon ratsastajalla aina.


Minä puolestani en kyennyt pistämään painoa ollenkaan vasemmalle jalalle. Polveni turposi välittömästi ja siihen sattui aivan kamalasti. En oikeasti muista milloin olisin viimeksi tippunut niin, etten ole kyennyt takaisin satulaan nousemaan. Tai, että olisi sattunut edes niin, että tirauttaa lohikäärmeen kyyneliä. Ei auttanut kuin tyrmätä ajatus toisesta luokasta. Olisinhan toisaalta halunnut vain kiivetä poninperkeleen selkään ja laittaa sen yhdelle hypylle ojennukseen, mutta ikävä kyllä en siihen kyennyt. Onneksi pihalta löytyi yksi lumikasa, josta saatiin polveen samantien kylmää.

Penni se nyhti vieressäni vain kellertävää nurmikkoa. Lunkisti.
Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.


Kaikeksi onneksi kuitenkin polvessani ei ole mitään vakavaa, kuten murtumaa. Se otti vain todella, todella kovan tömäyksen ja rajoittaa edelleen liikerataa, mutta mukana kulkee kuitenkin. Pidemmät kävelyt tuntuvat vähän inhottavilta, kun tuntuu ettei polvi oikein pysy paikoillaan, mutta eipä se vielä ole ainakaan mihinkään suuntaan vääntynyt. Pitäisi tämän viimeistään viikossa mennä jo huomattavasti parempaan. Jumpata kuulemma koko kinttua pitäisi; tärähdys on osunut jotenkin niin, että jos jätän jalan kokonaan lepoon, tulee se menemään totaalijumiin.

Ehkäpä mä nyt kuitenkin otan hitusen varovaisemmin tämän viikon. Ihan vain, koska en jostain syystä haluaisi mitään suurempia vahinkoja aiheuttaa ja omistan ihania ystäviä, jotka lupasivat auttaa Pennin kanssa. Enkä mä ole sille nelijalkaiselle vihainen, vaikka olisinkin tahtonut sen sillä sekunnilla liiskata siihen mutalätäkköön. Raukka meinaan veti päänsä niin alas, että sillä oli itselläänkin korva ja pää ihan hiekassa.


Näiden episodien jälkeen toteaisin kuitenkin, että esteratsastus on vaarallista varsinkin ponitammalla.

Pitäytykäämme koulupuolella. Vaikka voihan niissä alkulaukoissakin todistetusti kokeilla maankamaraa.

17. huhtikuuta 2018

Näkökulma: kaksijalkaisen kaveri palveluksessa

Katsahdan pehvani takaa tarhan portin suuntaan kuullessani kauniin nimeni. Käännän pään pois; sinitukkanen kaksijalkainen, johon ei viime aikoina ole kyennyt luottamaan tuloherkkujen takia. Kyllähän kaikki nyt tietää, että suu pitää saada makeaksi ennen kuin tästä neliskanttisesta tarhasta voi poistua. Enkä kyllä varmana nyt kävele vastaan, tähän länttiin paistaa aurinkokin. Kävelköön hakemaan jos mielii. Herkun kera.


Taskussa ei taaskaan ole minulle mitään. Vannoo antavansa kotirakennuksessani minulle leivän kannikan, mutta aina en oikein tiedä luottaako tuohonkaan. Aina tosin saanut sen, mutta silti. Kerta olisi ensimmäinenkin jäädä ilman. Tarkastan kaksijalkainen kaverinkin herkkujen varalta, mutta ei tuoltakaan mitään tipu. Tosin tämä kaveri on luotettavampi. Yleensä karsinaan saan tuolta kasan leipiä, fiksu yksilö. Tajuan puolessa välissä matkaa talliin, että siellähän saattaa kipossakin tietysti odottaa jokin yllätys; täytynee pistää kaviota toisen eteen.

Kaksijalkainen jarruttelee ja ihmettelee intoani töihin.
TÖIHIN. Ei, kipolle.


Kerro, kerro lätäkkö, enkö olekin kaunehin?

Karsinani ovi on suljettuna, joten tähtään vastapäätä olevalle heinäkasalle. Rituaalini on, että tuli mitä tuli, yksi suullinen heinää on saatava. Tällä kertaa kaksijalkainen tietää aikeeni enkä jaksa pistää vastaankaan, ensi kerralla sitten. Käytävän päässä käännytään kolmesataakuuskyt astetta vasemmalle ja tarkastan samalla parin karsinan reunat josko lajitovereilla on jäänyt syötävää. Aina toki reunoja voi nuolla.

Tässä vaiheessa onneksi sinitukka tajuaa, että leipä on saatava. Komennan vielä vähän kopsuttamalla kaviota, vaikka tiedänhän minä ettei niin saa tehdä. Näen myös, että taskuun pujahtaa toinen leivän pala. Ja kaksijalkainen aloittaa hoitosession jälleen samalla kaavalla; ensin etutukkani kuosiin, tosin turha homma, koska se on heti sekaisin kuitenkin. Sitten muu hiuskuontalo ja lopuksi hännän selvitys. Sitten näin keväällä kunnon raspiraaputus. Vasemmalle puolelle vaihdettaessa minun kuuluu saada leipä.

Mutta taas tuo pettää minut. Väittää, että vasta oikean harjan kohdalla saa leipää.
Nostelen kaviota, koska tämän tempun osaan tosi hienosti. Eikä edes tehoa. Kieltää moisen.



Myönnän, että sain taas leivän. Sinitukkaisen kaveri kantaa minulle lisää leipää, koska tiedän tuon palvelevan vain minua. Oma kaksijalkaiseni puolestaa kantaa samasta mestasta satulan. Ei voi olla tosissaan; aurinkoinen keli ja töihin. Noh, ehkä tämän kerran. Onhan meillä nyt ollut ihan hienoja työhetkiä. Suitsien remmien aikana on vain aina hauska kettuilla laittajan kustannuksella; aina sillä menee hermo kun vähänkin ravistelen päätä. Hauskaa. Mikä onkaan parempaa kuin vähän leikkiä kaksijalkaisella?

Käytän samaa taktiikkaa siinä vaiheessa kun tuo kypäräpää nousee selkään. En muuten seiso, enkä ainakaan siinä mihin tuo minut käskee. Siinähän siirtelee jakkaraansa. Enkä muuten ainakaan kuule noita kieltoja liikkumisesta tai siis minullahan ei korvat ole mukana ja en vain kuuuuule. Kumma kun liikkuu niin ei haluta liikkua ja kun ei liiku niin sitten huutaa etten liiku. Sherlock, liikkumaton ei liiku.



Itse työnteosta minä en puhu. Ei ole minun taiteenalani tuommoinen. Kunhan nyt edes joskus teen vähän sinnepäin mitä käsketään. Tulee katsokaas kuitenkin edustavia kuvia kun vähän poseeraa parhaita puoliaan. Ja mitä raskaampi olen, sitä kuumempi tulee kypäräheepolle selässä ja sitä nopeammin lopetamme. Kyllä mä vain niin hallitsen tän homman.

Pääasia tässäkin hommassa on selvitä voimissaan takaisin sisälle, tällä kertaa pääsen vihdoin tarkistamaan kipponi, joka ammottaa mitäs muutakaan kuin tyhjyyttään. Muistelin jättäväni sinne jotakin, mutta toki on niin huono palvelu, että saan vain iltaisin extra ruokaa. En toki väitä, etteikö heinäkin kelpaa. Ehen, olisi virhe.


Tässä vaiheessa tiedän, että kaksijalkaisen kaveri on minunkin ylimpiä ystäviä ja kerjään jokaisella solullani tuolta leipää. Ja sitä saan, kyllä minä tahtoni läpi saan. Irvailen karsinanaapurillekin onnekkuuttani ylimääräisestä. Ainoa mitä vielä toivoisin, olisi isommat leivät tai oikeastaan kokopäivätyö herkkujen maistelijana.

Siinä muuten uraideani. Taidankin soitella Effolille jos he tarvitsevat kaviokasta porukkaansa.