6. tammikuuta 2018

Sitten ensi vuonna...


Kun avaan pitkästä aikaa tämän vanhan tutun tekstiruudun kuvineni, hymyilen pienesti.

Voinen kertoa, että on todella mukavaa näpytellä jälleen teille tänne luettavaa, vaikka aloitankin vähän puhtaalta pöydältä. Se miten edes blogin kirjoittaminen tulee jatkumaan tai miten haluan tätä jatkossa toteuttaa on minullekin yllätys. Tein silti pienimuotoisen lupauksen tälle vuodelle, että nostaisin tämän takaisin jaloillensa.

Olen tätä kuitenkin hurjasti kaivannut, koska en ole kuukauksiin päässyt toteuttamaan itseäni tekstin muodossa ja jo nyt taas ymmärrän miten tästä hommasta nautinkaan. Päivitin ulkoasun, väsäsin uudet pikkuiset esittelykuvat ja ahh, kaikki tuntui taas niin kotoisalta. Hovikuvaajani innostui Pennin kuvauksesta, joten kuvasaldoakin on. Toivottavasti on jatkossakin.

Tahtonen kuitenkin kertoa, että ei pidättäydytä enää täysin Pennin ympärillä; haluan jakaa teille varmasti muitakin otoksiani, jotka seuraavat minua Instagramissakin toisella tililläni. Kasatkaamme silti tänne se kokonaisuus myös tekstinä.

Kuvat ovat viime vuoden joltain viimeisiltä päiviltä, kun oli vielä semi kaunista.


Mutta ehkäpä siinä ne alun perinpohjaiset ja turhatkin jaaritukset, joita en itse ikinä jaksa lukea. Pennin kanssa me ollaan oikeastaan lokakuun loppupuolelta leikitty "motivaatio piilosilla" -leikkiä ja myönnän, että olen kokenut suuria laiminlyönnin omantunnon tuskia. Olen saattanut olla käymättä neljään päivään tallilla edes katsomassa ponin perkelettä, mutta toisaalta aina todennut, että kyllä se into taas palaa.

Seuraavalla viikolla todennut saman uudestaan.

Ja nyt on jo se ensi vuosi, josta aina niin puhutaan. Katsotaan sitä treenaamista sitten ensi vuonna. Laihdutus alkakoon ensi vuonna. Olkoon kaikki paremmin ensi vuonna. Ja sitten olen minä joka haluan todeta, että jos katsotaan sitten toukokuussa.


Otetaanpa silti ihan pienimuotoinen ponikatsaus viime vuoteen!

Nimittäin viime keväänähän prinsessa Penni muutti omaan vuokra-asuntoonsa (jonka MINÄ kustannan, okei kustansinhan minä pihattopaikankin mutta ymmärrätte pointin). Sen jälkeen meillähän alkoi ihan huima nousukausi ja kaikki asiat vain loksahteli paikoilleen. Napattiin kesällä meidän ihka ensimmäinen sininen ruusuke koulukilpailuista ja siirryttiin sen jälkeen ratsastamaan Helppoa Beetä.

Ja koettiin myös se kerta kun ensimmäisiin HeB kisoihin oltiin menossa, ettei poni suostunut mennä traileriin. Katkerana edelleen.

Vuosi sitten rohkenin ja leikkasin tukankin niin, että Penni näytti hetken pottatukkaruunalta, mutta sen jälkeen ei ole villimustangi tukkaan ollutkaan paluuta. Kevään aikana laihduttiinkin niin urakalla, että kesällä meillä oli hanurissa jo mukavat pyllylihakset. Sitten tuli syksy, minun elämäni heitti kuperkeikan ja samalla tajusin, että olin elänyt kaksi vuotta pelkästään ponin kanssa. Tiedättekö kun koko elämä on poni poni talli poni.

Ja sitten siinä onkin yhtäkkiä sisältöä enemmän kuin osasi odottaakaan. Aikuistut kerta heitolla viisitoista vuotta ja olet silti teini, joka ei vieläkään ymmärrä miksi veroja maksetaan.



Aloitin viime vuonna myös hevoshierojan opinnot, jotka kuitenkin tyssäsivät kesällä omaan nilkkaan. Osaan mä ne perusjutut ja välillä vähän hemmottelenkin Penniä pienillä hieronnoilla; onneksi sitä voi harrastaa ihan omassa rauhassakin. Vaihdoin syksyllä myös työpaikkaa ja jotta tietäisin miksi käyn töissä, meillä oli viime vuonna kolme eri satulaa. Tällä hetkellä kuitenkin viimeisin ja parhain hankinta ikinä; Henry de Rivel.

Niiden satuloiden lisäksi ostin itselleni ajokin, sadoittain heppatavaraa, joulukuussa uuden kameran ja nyt vielä ihmettelen, että tilin saldot ovat miltein miinuksella. Noiden materialismi onnellisuuksien lisäksi muutettiin mahtavan elämänkumppanini kanssa yhteiseen asuntoon toiselle paikkakunnalle. En asu enää vanhempieni tai mummuni helmoissa vaan olen oikeasti aikuinen.

Joka omistaa ponin ja kadotti noihin kaikkiin asioihin motivaationsa. Tapansa kullakin.



Kävin viime vuonna myös elämäni ensimmäisellä "road trip" tyyppisellä reissulla Norjan Lofooteilla. Meidän reissu oli ikimuistoinen. Kuvasaldot huusivat hoosiannaa ja voinen sanoa, että enpä ole ikinä revontulia nähnyt, mutta siellä näin. Maailma on ihmeellinen paikka; taivaskin voi tanssia pään yläpuolella väriloistossa.

Reissulla mulla kyllä tuli Penniäkin hitusen ikävä, mikä osoittautui totaali virheeksi kun sain vähän tuon lauseen sanomisen jälkeen puhelun, että PenniPannipa on päättänyt loikata aidan yli. Kyllä, tuo tankki oli hypännyt aidan yli, mutta samantien mennyt tallinomistajan luokse. Onneksi tallilla on mahtavia ihmisiä ja Penni pääsikin liikkumaan tuon kolttosen jälkeen. Mitäpä minä olisin maailman laidalta voinut tehdä.



Ehkäpä tässä on jo katsausta meidän tapahtumarikkaaseen elämään, josta kaksjalkaselta puuttuu edelleen se oikea motivaatio; kelit eivät ainakaan auta asiaa. Toisaalta palo olisi oikeasti todella kova päästä ratsastamaan oikeasti ja tosissaan, mutta kentän pohjat ovat eri mieltä ja näin ollen intohimo yhtikäs mihinkään poniin liittyvään on vähän kadonnut.

Toki kukapa sitä haluaisi luistimet jalassa maastakäsin juttuja tehdä.

Poni kun jo muutenkin vetää perässään persmäkeä tuolla jäätiköllä.


Toivotan silti kaikki tervetulleeksi takaisin palaamaan meidän tekstien seuraan!
Toivottavasti olette edelleen menossa mukana!

2. lokakuuta 2017

Maailma muuttuu heittäytymällä

Lokakuu. Totaalinen syksy on saavuttanut meidät ja energiaa riittää kylmyyden takia. Pennillä. Minä puolestani lasken vain kuukausia ensi kesään ja toivon suurella sydämellä, että se kesä myös silloin viitsisi tulla tännekin. Syksyinen maisema on silti taas niin mahtavaa katseltavaa ja omalla tavallaan tästäkin nauttii. Ruska ja sen väriloisto ovat niin loistavaa kuvattavaa, että jos nyt saisi aikaiseksi kuvata Penniäkin ihan oikeasti joku päivä. En ole sitä harrastanut hetkeen.


Olen elänyt blogin puolella hiljaisuudessa ja oikeastaan tulin juurikin tästä asiasta tänne kirjoittamaankin. Toiset varmasti tietävät sen tilanteen kun elämässä on oikeasti vihdoin sisältöä ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta; vielä enemmän mitä se pari kuukautta sitten tuntui. Minun elämäni on kuljettanut minut johonkin, mihin en olisi uskonut ikinä. Olen onnellinen.

Ja voin sanoa sen vilpittömästi hymyillen, tarkoittaen sitä.

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa."

Arkielämäni on muuttunut totaalisesti kuukaudessa, enkä ole niin jumiutunut ponin kaavoihin. En ota liikaa enää stressiä Pennistä ja sen asioista, vaikka tällä hetkellä on taas menossa satulaprokkis. Että kiitos vaan kadonneet kilot. Minä kun luulin ostaneeni satulan, joka menee monta vuotta. Pyhpah, liian leveä. Mutta voitte vain kuvitella kuin ihanaa on sanoa, että se satula on liian leveä. Olen myymässä myös yleissatulaa pois, koska todennäköisesti tulevat hypyt voidaan suorittaa koulusatulalla jos oikeasti haluaa.

Meistä tuli se truu dressageratsukko, mitä en olis uskonut. Nyt uskon.


Meillä ei ole tällä hetkellä mitään suurempia tavoitteita, me vain mennään, ollaan ja nautitaan tekemisestä. Käydään viikottain ratsastustunnilla ihan vain siksi, että kyllä mä haluan oikeasti silti kehittyä ja päästä eteenpäin. Katsotaan niitä muita juttuja sitten jos sen aika vielä tulee. Ehkä ensi kesänä.

Elän kiireisenä ihmisenä; käyn töissä, hoidan ponin ja ajelen kahden kodin välillä. Siihen väliin vielä kaikki "ylimääräinen". Etsin kovasti uutta työpaikkaa, elän veloiksi koska tein suuren päätöksen elämässä ja hankin ihan ensimmäisen oman auton. Olen niin helvetin aikuinen. Ja se on syy siihen, miksen ole kirjoittanut. Kun en edes koe olevan mitään kirjoittamisen arvoista. Elämä rullaa päivä kerrallaan. On suuria suunnitelmia. On unelmia.


Enkä olisi pari kuukautta sitten uskonut kirjoittavani, että jätän tämän blogin hetkeksi. Jatkan Instagramin puolella kyllä Pennin arjen jakamista, eikä me kokonaan kadota. Otetaan pieni tauko, katsotaan mitä tuleman pitää tämän suhteen. Katsotaan kykenenkö olemaan kirjoittamatta, koska kirjoittaminen on ollut suurta nautintoa ja pidän ihan älyttömästi tästä hommasta nyt kun sain itseni taas kirjoittamaan. Onneksi muuallekin voi kirjoittaa.

Toivotan kaikille oikein hyvää syksyn jatkoa, joulukin on ihan kohta ovella.

Minä kiitän teitä tähän asti. Kaikkia, jotka ovat jaksaneet kommentoida ja lukea tekstejä.

Nöyrä ja syvä kumarrus.

12. syyskuuta 2017

Yksinkertaisia ajatuksia

Viimeisimmän blogitekstin jälkeen on omassa elämässäni tapahtunut ihan älyttömän suuria muutoksia. Blogiin vaikuttavin asia näistä on varmasti hankkimani uusi tietokone, joka motivoi taas uudella asenteella kirjoittamaan yhtikäs mitään. Ainoana ongelmana on, etten toistaiseksi pysty tällä uudella koneella laittelemaan kuvia kuosiinsa, joten on ollut ongelma saada mitään julkaistavaa. Enkä nyt tähänkään postaukseen saa niitä hyppykuvia, mutta josko seuraavaan sitten. Haluan nyt kuitenkin jotakin päivitellä.

Mitä meille nyt ihan yksinkertaisuudessaan kuuluu?

Treenit sujuvat jos sujuvat. Jos siis olisin itse edes kiivennyt viime torstain jälkeen Pennin selkään. Huomenna on tarkoitus ryhdistäytyä tämän asian osalta. Viime viikon ratsastustunnilla pääsin kokemaan neljä kertaa miten poni lähti viemään minua. Nauroin, vaikka olisihan mun pitänyt se asia ottaa tosissaan. Kun sain itseni tilanteessa kerättyä, ei ollut taas mitään ongelmaa. On vain niin naurettavan positiivista, että Penni välillä ottaa ja lähtee. Tiedättehän te.


Viime viikolla päätin myös voittaa itsetuntopelkoni juhannuksen aikaisen tippumisen johdosta. Kaverini tuli henkiseksi tueksi (kamera kädessä kuvaamaan mahdollista uutta maastoutumista) katsomaan kun hyppäsin onnettomia esteitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voisin todeta, että ei, minusta ei vain enää saa esteratsastajaa eikä Pennikään oikeasti ole esteponi. Ei siinä, kaikkihan sujui noin yleisesti mallikkaasti, mutta en tiedä kuuluuko estepenkissä (okei, yleissatulassa) tuntea itseään kakkaavaksi sammakoksi...

Oli miten oli, voitin pelkoni ja ehkä voinen vielä hypätä tulevaisuudessakin.

Olen kyllä alkanut omalla tavallani pohtimaan, että pitäisikö Pennille saada joku vuokraajatyyppinen ratsastaja edes pari kertaa viikkoon tai silloin kun mahdollisesti tarvisin avustusta ponin liikutuksessa. En oikeastaan tiedä itsekään kuitenkaan mitä mieltä asiasta olen, koska jotenkin se kuulostaa oudolla tavalla pahalta. Ja toisaalta mulla on hienoja ihmisiä ympärillä, jotka ihan mielellään Penniä välillä liikuttavat muutenkin. Joista tiedän pärjäävän sen kanssa.

Enpä mä tuota ponia nyt hankalana pidä, mutta onhan siinä ne omat opittavat asiat.

Toisaalta jos löytäisi jonkun joka kenties tahtoisi Pennillä hypätä? Mutta toisaalta, tarvitseeko se sitä välttämättä... Ikuisuus kysymyksiä, joihin ehkä saan joskus vastauksen. Pääsisi nyt vain itse takaisin siihen normiin, mitä oli.


Tänään meillä oli puolestaan viimein se raspaajan kontrollikäynti, joka osoittautui positiiviseksi. Hampaat ovat lähteneet todellakin parempaan suuntaan ja ylähampaisiin on jopa alkanut kasvamaan uutta, hyvää hammasta! Kivi vierähti sydämeltä, aion kuitenkin jatkaa suun huuhtelua silloin tällöin, sillä alahampaissa on silti pientä sanomista ja jos ylähampaisiin auttoi huuhtelu noin hyvin niin eiköhän se kannata. Tosin mistäs sen nyt tietää mistä sekin hyvä johtuu; onhan se poni kuitenkin laihtunutkin ja syö säännöllisemmin ja...

Positiivisin mielin silti nyt ollaan, ei se auta kuin potkia itseään pohkeille ja todeta, että hitto vie ratsasta niin ei se ponikaan kädelle paina.

Ettäs tiedätte. Minäpersoonani.

2. syyskuuta 2017

Unohdettu voltti - Seiskan loiva kiemura

Tänään meillä oli Pennin kanssa tosipaikka. Pitkästä aikaan käytiin katselemassa niitä valkoisia pikkuisia aitoja, jotka aiheuttavat jännitystä ilmaan. Ratana oli tällä kertaa se K.N Special, joka jäi viimeksi käymättä ponin jäätyä pois trailerista ihan oma-aloitteisesti. Itsessään rataa ei tullut päntättyä ponin kanssa sen koommin, mutta sitäkin enemmän loivia kiemuroita ja keskellä olevaa laukannostoa. Laukasta suoraan käyntiinkin aiheutti harmaita hiuksia.

Kaikki tuo vähän turhaan, sillä ainoat virheet teki jälleen kaksjalkanen. Unohti sen hiton toisen voltin.

Kaiken kaikkiaan olen älyttömän tyytyväinen kuitenkin siihen, miltä poni tuntui, vaikka se vaikuttikin vähän siltä, että saattaa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Penni oli tosi jännittynyt aluksi, mutta hämmästyin miten se kuitenkin kuunteli apujani ja oli hyvin läsnä. Ainoa mikä minua itseäni vaivaa suunnattomasti on se tuntuma sinne suuhun, joka ei kyllä vastaa sitä mitä haluaisin kokea käsissäni. Mietin myös mielessäni, että miten epätasaiselta poni näyttääkään, koska siltä se tuntui...

Ja sitten katsoin videon ja totean, ettei ihmiset vissiin oikeasti ole ihan turhaan kehuneet.

Eihän se näyttänyt yhtään niin epätasaiselta miltä se tuntui selkään! Samaten minua itseäni sen koommin kehumatta, istuntani ei ollutkaan niin perunasäkkimainen mitä ajattelin. Penni ravasi niin eri tavalla taas, että mulla oli kieltämättä vähän haasteita pitää itseni koossa. Olis ollut kyllä vähän ikävää kerätä radalta ruumiinosia vain sen takia, että hei mun poni joskus liikkuu ihan eteenpyrkivästikin. Sillä sitä se minun mielestäni oli. Se liikkui omatoimisesti ja halusi tehdä.

Sitten se tuomari viheltää pilliin ja melkein tipahdan kun tajuan unohtaneeni sen voltin... Pettymys, mutta onneksi se nyt oli vain yksi virhe, eikun jatketaan, Penni kun ei edes tajunnut tapahtunutta onneksi. Loppuradalla olevat laukat eivät tosin sujuneet niin hienosti kuin olisi voinut ajatella, väärää laukkaa ja raville tiputtamista, mutta otan syyt niskoilleni; paremmat avut ja se vasen laukka nyt vaan on ollut taas vähän hankala jostain mystisestä syystä. Parhaat puolet aina vaihtelee päivittäin, ainakin meillä näköjään.

Onneksi Penni sentään nosti oikean (vasemman) laukan vielä siihen lävistäjälle ja päästiin tekemään se siirtyminen käyntiin. Kuuden pisteen arvoinen suoritus, ei paha ollenkaan! Viimeiseen pysähdykseen hitusen vinossa, mutta kyllä se poni niin ansaitsi taas ne taputuksensa! Minua olisi joku voinut vähän lyödä poskelle ja kertoa, ettei pilaisi hienon ponin suorituksia.

"Kaunis hevonen, joka saisi liikkua paremmin jalan+ohjan välissä ja pyöreämpänä."

Pisteskaala on nelosesta seiskaan; me saatiin ekasta loivasta kiemurasta seiska! Oli niitä jauhettukin. Todettu, että menee miten menee. Myös ensimmäisestä käyntiosuudesta saatiin seiska, joka hämmästyttää itseäni. Muistan vielä kuinka takaraivossa raikasi "anna sen lantion liikkua" -lause... Kiitoksia vain siitä jauhamisesta, tiedät kyllä kuka.

Prosentteja meille tippui 60,600%, joka on parannusta tasantarkkaan 2,991% edellisestä kerrasta! Tosin eri rata ja niin edelleen, mutta kuitenkin. Voiko sitä taas tyytyväisempi olla.

Poniin. Parhaaseen poniin.